KASVUKIPUJA

sunday3.jpg

Tiedättekö sen tunteen, että päivästä toiseen tuntuu ettei mikään sen kummemmin muutu, ettet itse muutu, mutta kun katsot taaksepäin näet kaiken tapahtuneen aivan eri valossa. Istuin eilen junassa, matkalla Helsingistä kotiini Turkuun ja selasin vanhoja kuvia sekä Facebookin aikajanaani. Hymyilin monille muistoille, ja vieräytin jopa muutaman kyyneleen kun silmieni eteen osui tekstit jotka olen kirjoittanut rakkaiden koiriemme poisnukuttua (miten sitä onkin siinä surussa osannut kirjoittaa niin kauniisti ja järkevästi?). Katsoin kuvia itsestäni vuosien varrella, muistelin kuvien ottohetkiä, tilanteissa mukana olleita ihmisiä ja niihin liittyviä asioita. Kuvasta ja muistosta toiseen huomasin miten paljon olen vuosien saatossa kokenut, miten paljon upeita hetkiä on elämääni mahtunut ja ennen kaikkea miten paljon olenkaan muuttunut.

Viimeisen vuoden ajan olen elänyt jonkin sortin ”välitilassa”, vailla selkeää suuntaa tai tavoitetta. Voitte uskoa että kaltaiselleni suorittaja luonteelle se on ollut aika kova paikka. On pitänyt opetella elämään päivä kerrallaan, mutta samalla pysähtyä ja oikeasti miettiä mitä minä haluan. Olen aika lailla koko tähän astisen elämäni paahtanut eteenpäin aikamoista tahtia, tavoitteesta ja tapahtumasta toiseen – samalla keräten mieleeni ja sydämeeni muistoja, tietoa ja taitoja, joista jokaisesta olen äärettömän kiitollinen. Mutta sieltä suorittamisen pyörteistä tippuu aika kovaa alas, kun tajuaa ettei seuraava tavoite olekaan valmiina odottamassa suorittajaansa.

Ajoittain tuo mikään ei muutu –tunne on saanut minusta vähän liiankin ylivoimaisen otteen. Olen täyttänyt kalenterini kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla menoilla, ettei tarvitsisi kokea sitä inhottavaa riittämättömyyden tunnetta jonka suorittamattomuus minussa aiheuttaa. Suorittamisen aiheuttaman stressin ja suorittamattomuuden aiheuttaman riittämättömyyden tunteen välisen balanssin löytäminen on ollut ajoittain tuskainen tie – jolla olen edelleen, mutta pikku hiljaa se balanssi alkaa löytyä. Baby steps, baby steps. Ei minulla ollut viime kevään jälkeen hajuakaan mitä haluan tehdä, missä haluan olla ja minkälaista arkea halusin elää. Mutta olen oppinut elämään tuon keskeneräisyydeteni kanssa. Haluan olla onnellinen, se on ainoa asia jonka olen osannut rustata ylös seuraavaksi suorituksekseni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja kohta vuoden itseni etsimisen  jälkeen voin todeta että onnellinen minä olen – vaikken vieläkään tiedä mitä se on mitä haluan tehdä saatika missä sitä haluaisin tehdä. Haluan ja pyrin vakaasti uskomaan siihen, että asiolla on tapana järjestyä. Jokaisella tapahtumalla, ihmisellä ja asialla on aikansa ja paikkansa, merkityksensä juuri minun matkallani.

Itsensä etsiminen on loppupeleissä kasvukipuineen päivineen aika hauskaa hommaa.

Pictures by Aino Mäkelä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s